Jeff Buckley, mun Elvis

Meillä kaikilla on oma Elviksemme.

Joku tai jokin, joka symboloi jotain elämää suurempaa.

Minulle se on Jeff Buckley.

Olin kuusitoistavuotias, kun löysin Grace:n – albumin, johon rakastuin teinitytön raivokkaalla,

fanaattisella kiihkolla. Ja sitten se oli menoa.

Grace muutti koko siihenastisen elämäni, enkä koskaan unohda sitä hetkeä,

kun ensimmäisen kerran kuulin Jeff Buckleyn laulavan.

Pidätin hengitystäni. Hypnotisoiduin.

Lumouduin ja ihastuin.

Musiikkiin, tietenkin.

Häneen, ehkä ihan vähän.

Ihmettelin, miten Buckleyn ääni kiemurteli korkeasta vibratosta vaikeroivaan itkuun

niin vaivattomalla tavalla; miten se jotenkin pystyi kantamaan sisällään kaikki tunteet,

joita olin koskaan tuntenut.

Rakastan Lover, You Should’ve Come Over-kappaletta.

Rakastan sitä, että vielä satojen, ellei tuhansien soittokertojen jälkeenkin sen magia on yhä tallella.

It’s never over, my kingdom for a kiss upon her shoulder

It’s never over, all my riches for her smiles when I slept so soft against her

It’s never over, all my blood for the sweetness of her laughter

It’s never over, she’s the tear that hangs inside my soul forever

Annan sen vietellä minut joka kerta uudelleen,

mennä syvälle ihoni alle.

Viedä minut ajan ja tilan tuolle puolen.

Valitettavasti minä ja Jeff Buckley emme koskaan ole olemassa tällä planeetalla samanaikaisesti,

mutta saan silti kuunnella hänen musiikkiaan,

ammentaa inspiraatiota ja lohtua hänen äänestään.

Miten ihanaa onkaan elää maailmassa, jossa on kappaleita, joiden avulla voi ymmärtää paremmin itseään ja kaikkea ympärillään olevaa; sellaisia kappaleita, jotka tuntuvat kuin vanhan ystävän lämpimältä syleilyltä. Ilman niitä meiltä puuttuisi jotain aika suurta ja merkityksellistä.